Kebnekaise

Kebnekaise on noin 2100 metrin korkeuteen kohoava Ruotsin korkein vuori tai tunturi määritelmästä riippuen. Huipun korkeus vaihtelee vuosittain lumen sulamisen mukaan, Wikipedia tarjoaa lukua 2097 m. Huipulle kulkee kaksi reittiä, västra leden ja östra leden, joista jälkimmäiseksi mainittu vaatii kaveriksi oppaan, koska baana sisältää jäätikköosuuksia ja hitusen via ferrattaa. Västra leden vastaavasti on teknisesti helppo ja on jokaisen saavutettavissa, jos ja kun askel tuntuu kevyeltä vielä 7 tunnin käppäilynkin jälkeen.

Oma via dolorosani alkoi torstaiaamuna 11.7.2019. Edellisilta oli kulunut Fifan parissa, joten edessä oli suhteellisen rivakka pakkaus ja ajomatka kohti Kemiä, jossa oli tarkoitus viettää ensimmäinen yö. Hain Kangasalta lainaksi kokeneemman Niemisen Volkkarin, jolla matkanteko oli huomattavasti miellyttävämpää verrattuna omaan sotaratsuuni. Noin 600 kilometrin pituinen ajelu sujui oikein leppoisasti Mikko Kuustosta kuunnellessa ja parkkeerasin laivani Kemin ”keskustaan” hieman ennen kymmentä. Majoitus kupruiseen hostelliin ja tulevan päivän koitoksia odottamaan.

Aamu valkeni raikkaana ja kirkkaana. Ruotsin rajan ylittäessä realisoitui välittömästi aiempinakin kesinä todelliseksi havaittu porovaara. Sarvipäiset luonnonihmeet saattoivat tsippailla keskellä tietä ilman mitään kiireen tuntua ja kuumotusta autojen töytäisyistä, joten tarkkana piti olla. Tästä selvittiin ja edessä hahmottui Nikkaluoktan turistikylä, joka toimii Kebnekaisen reitin aloituspisteenä. Nopeat aamenet auton säilymiselle ehjänä kolmen päivän ajan Ruotsin maaperällä, vaelluskamat niskaan ja soronoot terassilla istuville olutsiepoille. Taival Nikkaluoktasta Kebnekaisen tunturiasemalle on melko helppoa askellettavaa, jos pieneen kivikkoon on tottunut. Vaihtoehtona on oikaista 6 kilometriä laivalla, mikä mainoksen mukaan tarjoaa ”unohtumattomat maisemat järvelle”. Hieman hymähdin tuolle rahaloukulle ja jatkoin kävelemistä kohti majapaikkaa. Leiriksi valikoitui tasainen tunturialusta vajaan kilometrin päähän asemasta. Tämä siitä syystä, että hirveästi ei napostellut viettää yötä sadan muun retkeilijän kanssa. Parhaassa seurassa sai siis olla.

Lauantai oli suunniteltu huiputuspäiväksi, jos kelit osuivat kohdalleen. Nyökyttelin päätä tyytyväisenä, kun aurinko paisteli lähes kirkkaalta ja pieni tuulenvire viilensi mukavasti tarjoten idylliset olosuhteet päiväkävelylle. Pakkasin monet reissut nähneeseen reppuuni oleelliset ristikkolehdestä villapaitaan ja suunnistin tunturiasemalle, mistä löytyi kyltti osoittamaan oikeaan suuntaan. Reitti on muuten todella hyvin merkattu punaisella maalilla satunnaisiin kiviin, joten minkäänlaista eksymisen vaaraa ei pitäisi olla edes totaalisen suuntavaistottomalle tapaukselle. Ensimmäiset kolme kilometriä kuluivat nopeasti hitaasti nousevassa avoimessa maastossa, mutta sitten alkoi tapahtua.

Kittendalenin kohdalla noustaan harjannetta pitkin hiljalleen kohti Vierramvarea, jonka kautta västra leden kulkee. Tässä vaiheessa huippukin näyttäytyy ensimmäisen kerran. Muutamat vaeltajat kääntyivät tässä kohdassa takaisin todeten, että ehkä olisi kuitenkin kannattanut käydä siellä Pispalan portaissa edes muutaman kerran. Nousu jatkui suhteellisen jyrkkänä Vierramvaren päälle. Maisemat alkoivat onneksi olemaan sitä luokkaa, että kyllä kannatti muutama hikipisara vuodattaa. Huipulta laskeudutaan reilu 200 metriä alaspäin Kaffedalenin solaan, mikä on suosittu lounaspaikka. Tälläkin kertaa gourmet-kokit painoivat nyhtöpossua tulemaan, kun allekirjoittanut jatkoi päämäärätietoista taivallusta kohti lumista huippua.

Kaffedalenin solasta on noin 600 metrin nousu lopulliseen kohteeseen. Maasto jatkui kivisenä ja jyrkkänä, mutta ajatus luovuttamisesta ei käynyt missään vaiheessa mielessä. Eihän sitä kehtaa kotiin palata semmoisen jälkeen ja todeta, että ”ehkä sit ens kerralla”. Ei ikinä. Viimein, noin neljän ja puolen tunnin nousun jälkeen, saavutin huipun. Jumiuduin muutaman pakettimatkalaisseurueen taakse jonottamaan vuoroani, mutta mikäs siinä auringonpaisteessa odotellessa. Muutamat fotot neljän metrin levyisellä lumisaarekkeella, laskettelu rinnettä alas ja paluumatka alkoi.

Alas tullessa pitää muuten olla tarkkana. Väsyneenä irtosora on petollista, varsinkin kun reitti tosiaan on suhteellisen jyrkkää kuljettavaa. Polvi meinasi hieman sanoa itseään irti lopun jarrutteluissa, mutta mitään hengenvaarallista ei päässyt käymään. Tunturiasemalle saavuttuani oli pakko investoida yhteen palautusjuomaan ja voin kertoa, että kyseinen tuote maistui oikein maittavalta. Aikaa koko reissulle sain kulumaan 7 ½ tuntia sisältäen tauot ja maisemafiilistelyt. Juttuja sai kuulla jopa 15 tunnin suorituksista. Ihan omasta fiiliksestä ja kunnosta kiinni, menee juuri se aika mitä menee. Seuraavana päivänä laitoin kamat kasaan, vaelsin lähtöpisteeseen, bongasin auton ja aloitin ajomatkan takaisin kohti etelän pimeyttä.

Loppukaneettina voisi todeta, että ihan nollakunnolla ei huiputusta kannata lähteä kokeilemaan. Sääolosuhteet saattavat myös vaihdella nopeasti, joten sitä osastoa suosittelen utelemaan tunturiaseman infopisteeltä. Muuten reitti on sitä itseään, eli kivien päällä kapuamista ja muille vaeltajille valittelemista, kun ruotsin kieli on lukioajoista päässyt unohtumaan ja englannilla joutuu pärjäämään.